Uuno Kailas

Artiklit tuleb tõlkida ja kohandada!

Uuno Kailas (kodanikunimi kuni 1924. aastani Frans Uuno Salonen; 29. märts 1901 Heinola linn – 22. märts 1933 Nice) oli soome luuletaja ja proosakirjanik.

"Miks näin on nyt" sinä kyselet. / Me vaihdoimme silmiä vain. / Sinä sait minun silmäni entiset, / minä sinulta silmät sain. // Oli silmäsi julmat tullessain, / minun silmäni kärsivät. / Minä sinulta julmat silmät sain - / sinä minulta kärsivät. (Levyltä Silmienvaihtajat, SVR-077CD)

Uuno Kailas

Niin mä kerran / tieni aloin, / niin mä kuljen: / paljain jaloin. // Avohaavat / syvät näissä / ammottavat / kantapäissä: // rystysihin / joka kiven / jäänyt niist' on / verta hiven. // - Mutta niinkuin / matkan aloin, / päätän myös sen: / paljain jaloin. // Silloinkin, kun / tuska syvin / viiltää, virkan; / - näin on hyvin. // - Tapahtukoon / tahtos sinun, / Kohtaloni, / eikä minun. (Tämän runon haluaisin kuulla. Tammi, 1978)

Olin pieni poikanen. / Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin, / joka teki niin suureksi pimeyden, / minä pelolla ajattelin illoin: // "Se kulkee hiipien / ja ottaa lasten sieluja yöllä, / se ruhtinas mustien siipien, / joll' Eedenin käärme on vyöllä. // Ja kupeilta äitien / se heidät, vuoteilta viattomuuden, / vie unessa poluille pimeyden, / himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden. // Pahan saavat he siemenen / siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään. / Se, salassa juurtuin ja versoen, / on kerran vahvempi heidän kättään." // Nyt taas minä muistin sen. / Se tulee tunnonvaivojen illoin, / satu musta, siivillä pimeyden - / ja on kuin Saatana naurais silloin. (Ja tomust' alkaa avaruus. ISBN 951-23-2129-7)

Lapsen kehto - valtakunta suurin: / siinä nukkuu pieni äärettömyys. // Salaperäinen on kehto keinuessaan: / siinä tuuditellaan tulevaisuus. / Siinä odottavat kapaloissaan / kaikki voimat, kaikki tapahtumat, / kaikki viattomuus, kaikki synnit, / koko mystillinen ihmiselo. // Väkevä on lapsi, lapsen käsi. / Hän on kerran punnitseva meidät. / Lapsi leikkii huolettomin käsin / nimillämme unohduksen leikin. (Ja tomust' alkaa avaruus)

Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta / teidän luunne kohta maatuu.
Hän on kuollut, äiti - voisiko äiti kuolla? / On kuin hän taivasvalossa hymyilisi / sitä hetkeä odottain, jona tuska tuolla puolla / sama hymy hänen lapsensa kasvoilta sädehtisi.
- Laine, Jarkko (toim.): Suuri sitaattisanakirja. Otava, 1989